tiistai 30. kesäkuuta 2015

Toiveet vauraudesta

Kuva: www.khaama.com

Afganistanin saama kansainvälinen kehitysapu on laskusuhdanteessa. Tähän maahan on pumpattu tukea jo miljardeja, joskin välillä on vaikea nähdä mihin ne varat ovat menneet. Afganistan on edelleen kaaos, jossa arkipäivää järisyttää epävakaus ja itsemurhapommittajat.

Afganistanin on rakennettava tulevaisuuttaan yhä itsenäisemmin. Sen on keksittävä uusia keinoja edistämään takkuilevaa kehitystään. Ja niitä se on keksinytkin: yksi näistä keinoista ovat toiveet kaivannaisteollisuuden kulta-ajoista.

Kaivannaistoiminnalla on Afganistanissa pitkä historia. Vaikka tällä hetkellä Afganistan lähinnä makaa varojensa päällä, eivät kaivostyöläisyys ja tieto mineraalivarannoista ole sinänsä täysin uusi asia. Afganistanissa on sekä suuren kokoluokan, pienen- ja keskisuuren kokoluokan että käsityöläissektorin kaivoksia. Aktiivisuudessaan näistä vilkkaimpana käy pk-toiminta, joka edustaa kuitenkin valitettavan suurelta osin laitonta louhintaan.

Useimpien arvioiden mukaan Afganistanin mineraali-, öljy- ja kaasuvarojen arvo on yhteensä noin kolme biljoonaa dollaria. Mineraalien puolesta maaperä sisältää niin yleisiä metalleja kuten kuparia ja rautaa, mutta myös arvometalleja, jalokiviä ja harvinaisia metalleja.

Odotukset näiden varojen realisoimiseksi ovat kuitenkin hyvin epärealistiset. Kaivostoiminnan kehittäminen ja varsinkin siinä onnistuminen vaatii aikaa ja resursseja. Huono hallinto, heikko institutionaalinen kapasiteetti ja korruptio ovat omiaan syömään kaiken kaivostoiminnasta saatavan taloudellisen hyödyn. Menestyminen vaatii kirkasta visiota, läpinäkyvyyttä, paikallisyhteisöjen osallistamista ja etenkin vahvaa kaivoksista saatujen tulojen hallintaa. Tässä maailmassa on jo liian monta esimerkkiä resurssikirouksen riivaamista valtioista (Afrikassa esim. Nigeria, Liberia ja Kongon demokraattinen tasavalta), joissa kaivoksista saatu vauraus on hukattu mm. tuloksettomiin hankkeisiin, laittomaan kauppaan, varkauksiin, korruptioon ja väkivaltaan.


Ahneus, koettu vääryys ja konfliktit

Kaivostoiminta itsessään on hyvin altis konfliktien puhkeamiselle. Se suorastaan vetää itseensä ongelmia. Ahneus ja sitä vastaan koetut vääryydet kuten riistovaurastumispyrkimykset, omistajuuskysymykset, epäinhimilliset työolot, puutteelliset maakorvaus- ja uudelleenasuttamisjärjestelmät sekä ympäristökatastrofit ovat keskeisiä tekijöitä mellakoiden, kiistojen ja pahimmassa tapauksessa väkivaltaisten konfliktien puhkeamiselle. Varsinkin maissa, joissa epävakaus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Afganistanissa paikallistasolla suurin osa kiistosta keskittyy jo nyt luonnonvaroihin – pääasiassa maanomistus- ja vedenjakeluepäselvyyksiin -, eikä kehittyvä kaivannaisteollisuus tuo tähän hallitsemattomana sektorina ainakaan parannusta. Mineraalivarannot ovat merkittävä vallankäytön pelinappula ja voivat toimia tulonlähteenä myös aseellisille ryhmille ja terroristijärjestöille.

Afganistanin tapauksessa turvattomuus ja pitkään jatkunut konflikti asettaakin merkittävän haasteen markkinoillepääsyn näkökulmasta. Muun muassa EU:n kiristäessä mineraalikaupan vastuullisuusvaatimuksia, eivät Afganistanista tuodut mineraalit näytä ainakaan länsimarkkinoilla kovin hyvältä. Kukapa nyt haluaisi ostaa ihmisoikeusloukkauksilla ja verellä tahrittuja mineraaleja.

Entä ne toiveet vauraudesta?

Kolmen biljoonan realisoituminen voisi toisaalta tuoda todellisen piristysruiskeen Afganistanin kehitykselle. Kirouksen sijaan luonnonvarat voivat olla myös siunaus. Ne voivat olla merkittävä tulonlähde ja hyvin hallinnoituna keskeinen kehityksen edistäjä. 

Maailmalla on myös hyviä oppeja ja esimerkkejä siitä, miten luonnonvaroista saatava vauraus on edistänyt koko kansakunnan kehitystä. Vahvan institutionaalisen kapasiteetin ja johdonmukaisen talouspolitiikan saattelemana tärkeää on se, mihin kaivannaisteollisuudesta saadut varat kohdennetaan. Hyviksi ja kokonaisvaltaista kehitystä edistäviksi kohteiksi on havaittu panokset etenkin koulutukseen ja terveydenhuoltoon, eikä syyttä: onhan nämä inhimillisen kapasiteetin kärkimittarit. Terve, koulutettu väestö tuottaa etenkin pitkällä tähtäimellä paremmin ja mahdollistaa hyvinvointia myös kanssakulkijoilleen.

Siispä toiveet vauraudesta pysyvät Afganistanille edelleen utopiana. Nykyisillä spekseillään Afganistanista on tulossa hyvää vauhtia yksi resurssikirouksen oppikirjaesimerkeistä. Afganistan on kehitysmaa, jossa luonnonvaroista realisoitava vauraus sujahtaa vain harvojen ja valittujen taskuun ja jossa köyhät pysyvät köyhinä. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Tanssivat pojat - Bacha bazi

Kuva: Khaama Press

Afganistan on kaksinaismoralismin kehto, jossa Koraania tulkitaan juuri niin kuin halutaan.

Afganistan on esimerkki siitä, kuinka yhdestä teoksesta – Koraanista – saadaan poimittua mitä tahansa sääntöjä omaa agendaansa edistäen. Maata ohjaa vahva uskonnollinen sanoma, jonka perusteella ihmiset jaetaan hyviin ja huonoihin muslimeihin. Huonojen muslimien kohtalo on usein kuolla.

Maailmassa on lähes kaksi miljardia muslimia. Heitä ei kuitenkaan voi kutsua millään tavoin yhtenäiseksi joukoksi. Se mitä esimerkiksi Kosovossa voidaan pitää täysin sallittuna toimintana, voi Afganistanissa merkitä hirttotuomiota.

Yksi yhteinen hermonkiristys missä tahansa muslimiyhteiskunnassa on seksuaalioikeudet - niin seksuaalivähemmistöjen kuin valtaväestön näkökulmasta. Vaikka Suomessakin löytyy mielipiteitä tasa-arvoa vastaan, ovat Suomessa seksuaalivähemmistöjen oikeudet kuitenkin verrattain hyvällä tolalla. Täällä homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa on valitettavan helppo arvata mikä lainsäätäjän näkemys tähän on: kuolemantuomio.

Seksuaalioikeudet ovat Afganistanille kaksinaismoralismista ja sukupuolirooleista katsottuna vaikea paikka. Kabulissa käymissäni kahvipöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että kukaan paikallisista kontakteistani ei ymmärrä miten lesbous on mahdollista. Homouden vielä voi käytännössä ymmärtää, mutta se on väärin.

On tavallaan luonnollista, että seksuaalioikeuksista keskusteleminen hämmentää. Seksi ylipäätään hämmentää, sillä pelkästään heterosuhteista puhuttaessa seksi tarkoittaa käytännössä lisääntymistä – ei läheisyyttä, nautintoa saati hellyyttä. Onhan koko parisuhteen tai oikeastaan avioliiton perimmäinen tarkoitus saada lapsia. Varsinaista seurustelua ei ole periaatteessa olemassa – mihin sitä muka edes tarvitaan?

Tämän kirjoituksen otsikko, Tanssivat pojat - Bacha bazi, kuvaa seksuaalioikeuksien ja lasten oikeuksien törkeää pahoinpitelyä. Se kuvaa Afganistanissa vallitsevaa traditiota, jossa nuoria poikia käytetään naisten substituuttina - viihdyttämään, tanssimaan ja tarjoamaan seksiä. Ihmisoikeuksien näkökulmasta ei olisi tietenkään yhtään enempää oikein käyttää naisia seksiorjina. Vallitsevat sukupuoliroolit, naisen aseman halvaantuminen ja niin sanottu "lack of access to women" on tehnyt kuitenkin näistä pojista jonkun vanhemman miehen omaisuutta. 

Jos jotain hyvää pitää Taliban-hallinnosta sanoa, niin tämä historiallinen traditio oli ankarasti kielletty ja melkolailla hallinnassa Taliban-hallinnon aikana. Kiellettyä se on edelleen, mutta heikon hallinnon ja hiljaisen hyväksyn saattelemana se on tehnyt paluun ja kukoistaa edelleen. 

Traditiossa on myös kyse paljon muustakin kuin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kyse on vallasta, korruptiosta ja ennen kaikkea köyhyydestä. Nämä pojat ajautuvat tanssiviksi pojiksi rahaa vastaan, ja päätyvät hyväksikäytetyksi. 

Tanssivien poikien organisaatiota ei ylläpidä suinkaan ketkään pimeillä kujilla kuljeskelevat miehet: sitä pyörittää yhteisöissä paljon arvostusta ja valtaa omaavat herrat. Mm. entiset komentajat, jotka ovat taistelleet Talibania vastaan länsijoukkojen rintamassa. Heille tanssivan pojan omistaminen on kunnia-asia. Heille pojan omistaminen ei ole lasten hyväksikäytöstä.

Omistajuus jatkuu siihen saakka kunnes pojat kasvavat miehiksi. Kunnes he eivät viehätä enää lapsenkasvoillaan ja feminiinillä olemuksellaan. Ja mitä heille tapahtuu sen jälkeen? Heistä tulee kadotettuja sieluja, prostituoituja tai jopa uusien Bacha bazi -poikien välittäjiä. Jolleivat tule jo murhatuksi sitä ennen.

Uskonnollisesta – islamin oppien – näkökulmasta minkäänlainen seksuaalinen kanssakäyminen, ja varsinkaan "luonnottomaksi" luokiteltava sellainen, ei avioliiton ulkopuolella ole hyväksyttävää. Vahvasti uskontoon sekä lain että sosiaalisten normien puolesta nojaavana maana, tanssivien poikien tarinan ei siis olisi koskaan pitänyt edes alkaa. Mutta se alkoi ja se jatkuu. Koraania voi tulkita juuri niin kuin haluaa.



Dokumenttivideo tanssivista pojista vuodelta 2010. En suosittele herkkiksille.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kerro se tomaatein Vol. 2

Tervetuloa takaisin ja tervetuloa Kabuliin! Vuoden mittainen kirjoitustauko päättyy tähän.

Olen kirjoittanut tässä blogissa usein Afganistanista, sillä maana kaikkine tapahtumineen se on viehättänyt minua jo monta vuotta. Nyt kun olen itse muuttanut kuukausi sitten Kabuliin, pääsen kuluvan 12 kuukauden ajan tarkkailemaan Afganistanin kehitystä paikan päältä. 

Kirjoitin muutama vuosi sitten Afganistanin kehitystä ja tulevaisuutta koskevan Kerro se tomaatein –tekstin, ja en malta olla palaamatta tähän tekstiin. Nyt hyvät ihmiset olen vihdoin päässyt itse maistamaan Afganistanin kehityksen hedelmää – paikallista tomaattia. Hyvää oli, vaikkei tomaattikausi ole juuri nyt parhaimmillaan. 

Paikallinen tomaatti. Omnomnom!

Tomaattiherkuttelu antaa erinomaisen syyn avata uusi kirjoituskauteni pienimuotoisella katsauksella maatalouden ja  maaseudun kehityksen nykytilaan. Onhan Afganistan myös vahvasti maatalousvetoinen maa.

Kuten monessa muussakin kehitysmaassa, maatalous työllistää Afganistanissa noin 80 % työväestöstä ja sen osuus BKT:sta on 25 % luokkaa. Merkillepantavaa näitä lukemia tulkitessa kuitenkin on, että huomattava osuus maatalouden herkuista tuotetaan omaan käyttöön. Maatalous ei ole vain elinkeino vaan elinehto monille.

Talouskasvun suhteen Afganistanilla on ollut hyviä vuosia takana, ja vuonna esim. 2012 BKT kasvoi 12 %. Mittarina tämä ei positiivisesta kasvusta huolimatta kerro koko totuutta: köyhyys on edelleen koko maan kattava vitsaus, ja 35 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Maatalouden haasteet jakautuvat moneen eri seikkaan, mutta keskeisinä niistä voidaan pitää oopium-tuotantoa sekä etenkin energian- ja vedensaantia. Nämä haasteet seuraavat pitkälti koko maaseudun kehitystä, sillä vain 41 % maaseuduilla asuvasta väestöstä nauttivat sähkön tuomista eduista, ja vain 48 %:lla on puhdasta juomavettä.

Luonnonvarojen kestävä käyttö puhuttaa koko kansaa, varsinkin kun vedensaanti ei ole mikään itsestäänselvyys. Maatalousvetoisena maana vesi on suuri haaste koko maataloustuotannolle, ja heikot, vähälumiset talvet antavat syytä varautua vesi-kiistoihin kevään edetessä. Pahimmassa tapauksessa puutteellinen vesivarantojen hallinnointi voi johtaa erimielisyyksiin myös mm. naapurimaan Iranin kanssa.

Veden ohella myös metsät kärsivät puutteellisesta luonnonvarojen hallinnasta. Kutistuvaa metsäpinta-alaa on vain 3 % maan kokonaispinta-alasta, ja sitäkin uhkaa energiahaasteiden ja laittomien hakkuiden ja puutavarakaupan vuoksi totaalinen tuhoutuminen. #Energiaremontille olisi tilausta täälläkin.

Jenkkisoltut pysäyttivät laittomasti puutavaraa kuljettavan saattueen Kunarin provinssissa.
Saattue oli matkalla Pakistaniin. Kuva: wikipedia.org 

Oopium onkin aivan oma lukunsa. 

YK:n raportti vuoden 2014 oopiumin viljelystä kertoo karua tarinaa. Kansainvälisen yhteisön yrityksistä huolimatta oopiumin tuotanto näyttää olevan edelleen kasvussa, ja kasvua vuodesta 2013 oli yhteensä 7 %. Yksi keskeinen syy tähän kaaokseen on turvallisuustilanne, sillä suurin osa tuotannosta tapahtuu Afganistanin turvattomimmilla alueilla eli maan etelä- ja länsiosissa.

Yksittäisen viljelijän näkökulmasta asia ei ole niin yksiselitteinen. Oopiumin viljelyssä on kyse on myös oman elinkeinon kannattavuudesta. Oopiumin viljely tarjoaa paremmat tulot ja muihin maataloustuotteisin verrattuna vaatii mm. vähemmän vettä. Köyhyyden vallitessa on toisaalta helppo ymmärtää ilman ideologisia näkökulmiakin miksi maanviljelijät pitäytyvät oopium-tuotannossa. Jostain se on elanto revittävä.

Maaseudun ja maatalouden kehitys vaihtoehtoisten viljelytoimien lisäämiseksi ei siis yksinään riitä. Huumetuotannon kitkeminen tuntuukin olevan ikuisuusprojekti, joka vaatii koko yhteiskunnan uudelleenjärjestäytymistä.

Töitä kehitystyön parissa riittää loputtomiin.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pakotteet on pelkkä vitsi

Mies ja heppa. Täydellistä.

Euroopan unioni asetti viime viikolla uusia eliittipakotteita. Saman toimen on tehnyt myös Yhdysvallat, jonka listalta löytyy myös Jokereiden uudet omistajat.

Venäjällä pakotteet tuntuvat olevan pelkkä vitsi. Putin kumppaneineen tuntuu suhtautuvan pakotteisiin huumorilla ja painostuksen sijaan saakin korkeintaan hyvät naurut niistä. Samassa lällällää-sektorissa kunnostatuu toki myös vastapuoli: senaattori John McCain vitsaili poliittiskuivaan tyyliin Venäjän määräämistä pakotteista kertoen olevansa harmissaan mm. Siperian kevätlomansa peruuntumisesta.

Talouspakotteet ovat vallankäytön väline. Niiden vaikuttavuus on kuitenkin hyvin epäselvää, kuten nyt tapetilla olevasta läpänheitosta voi päätellä. Muun muassa tämän vuoksi Krimin konfliktin yhteydessä toimeenpantavien pakotteiden osalta on enemmän kuin syytä miettiä tarkkaan mikä kannattaa.

Suomalaispoliitikot ovat suhtautuneet pakotteiden laajentamiseen maltillisesti, ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, että Venäjä ei ole Euroopalle tai varsinkaan Suomelle vain vihollismöhkäle vaan keskeinen kauppakumppani. Suomi hyötyy Venäjästä taloudellisesti ja etenkin koko Euroopan kattavan talousvaikeuksien aikana pakotteet saattavat keinona kolahtaa myös omaan nilkkaan. On kaikkien etu edistää Euroopan ja Venäjän välistä taloudellista yhteistyötä kuin täräyttää lisää rautaa rajalle.

Yhteistyön edistäminen ei tässä tilanteessa ole toki helppo nakki - Euroopan on löydettävä kestäviä ongelmaratkaisukeinoja. EU:ta on kuitenkin hurraa-huutojen sijaan moitittu keinojen puuttumisesta, ja on esim. väitetty, että EU:lta puuttuu työvälineet sovitella valtioiden välisiä konflikteja. EU:n sanktiokoneen puskiessa uusia määräyksiä keinojen puuttumiseen on helppo yhtyä. Selvää on, että EU voisi aina tehdä parempaa työtä minkä tahansa asian suhteen.

Pakotteiden kiristäminen ja ns. kolmosvaiheen käyttöönotto ei ole vaihtoehto parempaan. Useimmiten laajamittaisten pakotteiden todellinen vaikutus niille asetettuihin tavoitteisiin nähden on heikko ja painostus kohdistuu todennäköisemmin jo muutoinkin kaikista köyhimpään väestönosaan. (Tästä teemasta olen kirjoittanut myös aikaisemmin täällä ja täällä.) Krimin tapauksessa ne voivat aiheuttaa merkittävää haittaa myös meille itsellemme.

Kuulostaa melko kliseeltä peräänkuuluttaa vain perinteisen ”kyllä me tämä voidaan keskustelemalla selvittää” –diplomatian perään, mutta keinojen puuttuessa tämä on paras vaihtoehto kaikista huonoista. Keinona se on myös paljon parempi kuin suomalaistyypillinen tapa ladata Nato-eipäs-juupas-debatti pöytään aina lähikriisien sattuessa. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Vuosi Kosovolle

Kosovon lippu
Viime viikolla tuli tasan vuosi täyteen siitä kun muutin Kosovoon. Minun kannaltani viime vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan paljon, Kosovon kannalta se on vain hetki.

Viime vuosi sisälsi myös Kosovon kannalta merkittäviä hetkiä. Poliittisesta näkökulmasta keskeisiä merkkipaaluja Kosovon tulevaisuuden kannalta olivat mm. keväällä Serbian kanssa aikaansaatu sopimus Kosovo-Serbia-suhteiden normalisoinnista, Kosovon paikallisvaalit marras- ja joulukuussa sekä EU-elämään viitoittavat SAA-neuvottelut.

Henkilökohtaisesta näkökulmasta vuosi Kosovossa on antanut korvaamattoman kokemuksen ymmärtää yksittäisen kehitysmaan haasteita; alkuvuosi etenkin vähemmistöjen näkökulmasta. Työskenneltyäni paikallisessa kansalaisjärjestössä ja asuttuani romaniperheessä, Kosovon viesti kiteytyi kahteen keskeiseen asiaan: köyhyyteen ja romanien kokemaan syrjintään. Tämän lisäksi, asuinkyläni ollessa serbienemmistöinen kunta, ei etnisyyden merkitykseltä voi välttyä. On harvinaista, että Kosovon albaanit ja serbit pystyisivät elämään naapureina, vaikka pystyvätkin muutoin ylläpitämään suhteellisen rauhanomaista yhteiskunnallista olotilaa.

Romanien yhteiskunnallisen aseman parantamiseen on pitkä matka. Vaikka romaneistakaan ei voi puhua yksikkönä, on selvää, että yhteisönä he edustavat kaikista heikoimmassa asemassa olevaa ryhmää. Selvää on myös se, että useat heistä ovat alttiita syrjinnälle ja etenkin romaninaisten asema on mm. perinteiden ja luku- ja kirjoitustaidottomuuden vuoksi heikko.

Puhuttaessa koulutuksesta, joka kokonaisvaltaisen kehityksen kannalta on yksi oleellisimmasta elementeistä, tarve koulutusjärjestelmän uudistamiseen on suuri. Opetuksen määrä on vedetty minimiin eikä erityisopetuksesta ole kuultukaan. Luokkakoot ovat suuret ja kaikkien lasten oletetaan oppimaan asiat samaan tahtiin, suomalaiseen koulujärjestelmään verrattuna osaltaan vieläpä hieman nopeammin.

Kosovon ja Serbian väliset suhteet tuovat koulutussektoriin myös oman mausteensa: rinnakkaisinstituutiojärjestelmän. Serbienemmistöisissä kunnissa, kuten alkuvuoden kotikylässäni, noudatetaan Serbian koulutusjärjestelmää ja muualla, albaanienemmistöisissä kunnissa, Kosovon koulutusjärjestelmää. Kummankin osalta haasteet ovat kuitenkin pitkälti samanlaiset, sillä Serbia ei ole sen innostuneempi panostamaan Kosovossa tapahtuvaan opetukseen kuin mitä Kosovollakaan on mahdollisuuksia kehittää omaansa.

Koulutus ei luonnollisesti ja valitettavasti ole Kosovon ainut heikkous, sillä suurin osa asioista on lähtökohtaisesti rempallaan. Oli puhe sitten korruptiosta, taloudesta, terveydenhoidosta saati ympäristöstä. Etenkin ympäristön näkökulmasta Kosovo on jätelava.

Ainut hyvä asia, ja mistä Kosovon hallitus varsikin haluaa kerätä kunniaa, on lainsäädännön kattavuus. On totta, että esim. vertailussa muihin alueen maihin, Kosovon lainsäädäntö on hyvällä mallilla. Totta on kuitenkin myös se, että näin ei varmasti olisi ilman kansainvälisen yhteisön painetta oikeusvaltiokehitykseen, eikä riemunaihetta anna sekään, että pykälät paperilla on vain puoli totuutta. Kosovon kyvyt toimeenpanna lakejaan on erittäin heikot, mikä tekee Kosovosta hauraan valtion.

Mitä tämä vuosi tuo tullessaan?

Rauhaa, kehitystä ja vakautta. Ainakin toivottavasti. Kehitys on pitkän aikavälinen prosessi, mutta pienetkin askeleet ovat aina eteenpäin. Rauhan ja vakauden puolesta yksittäiset tapahtumat voivat kuitenkin saada aikaan lumipalloefektin ja heikentää väestön uskoa turvalliseen tulevaisuuteen.

Kosovon turvallisuustilanne ei ole itsestäänselvyys ja Kosovo tarvitsee vielä paljon tukea poliisivoimien ja turvallisuusjoukkojensa kehittämiseen. Tämän lisäksi Kosovo on, muiden maiden tavoin, altis myös ulkoisille vaikutukselle. Turvallisuudesta puhuttaessa keskeisiä haasteita ovat radikalisoituminnen ja Syyrian tilanne. Vaikka yleisesti kosovolaiset, joista suurin osa muslimeja, ovat varsin maallisia, islamistinen ääriliikehdintä on saanut jalansijaa Kosovossakin. Kosovosta on lähtenyt Syyriaan noin 200 albaanitaustaista taistelijaa ja viime syksynä pääkaupungissa Pristinassa pidätettiin miesjoukko epäiltynä terrorismista.  

Parlamenttivaalit tuovat myös varmasti jännitystä. Jo pelkästään kuntavaalien perusteella on selvää, ettei parlamenttivaalit voi sujua ilman ongelmia. Kosovon valvottu itsenäisyys ja näin ollen myös Ahtisaaren suunnitelma päättyivät vuonna 2012 ja nyt kiisteellään mm. siitä miten parlamentin vähemmistökiintiöpaikat järjestetään. Tämän ohella koko vaalilaki on remontissa.

Tästä kaikesta huolimatta, tässä auringonpaisteisessa maassa on mukava elää. Aurinko paistaa 270 päivää vuodessa, joka helpottaa paatuneemmankin työläisen selviytymistä arjesta. Kosovon viehätys on sen sisäinen kauneus, kahvilakulttuuri ja hupaisa väestö.

torstai 19. joulukuuta 2013

Vaalihurmosta kosovolaisittain

Kuva: http://www.eueom.eu/kosovo2013/
Käsi ylös kenen sydän sykkii kuntavaaleille!

Kosovossa käytiin marraskuun alussa paikallisvaalit, joissa äänestettiin sekä kunnanvaltuuston edustajista että pormestarista. Pormestarivaalin osalta useissa kunnissa järjestettiin myös toinen kierros tämän kuun alussa. Vaalit keräsivät kiinnostusta niin hyvässä kuin pahassa, paikallisesti ja kansainvälisesti.

Kosovon keskusvaalilautakunnan ohella, ETYJ fasilitoi vaaleja pohjoisen kunnissa. EU osallistui vaaleihin puolestaan lähettämällä oman tarkkailumissionsa pälyilemään mahdollisia (todennäköisiä) vilppejä. EU ollut ainut tarkkailija, sillä Kosovossa majaileva diplomaattikunta ja useat kansalaisjärjestöt osallistuivat tarkkailuun omine aloitteineen. Äänestyspaikoilla tarkkailijoita tuntui välillä olevan jopa enemmän kuin äänestäjiä.

Mutta kuinka sitten kävikään? 

Vaikka yleisesti ottaen vaalit sujuivat rauhallisesti ja äänestysaktiivisuuskin on peukuttamisen arvoinen asia, Pohjois-Kosovo varasti shown epäonnistumisen merkeissä. Pohjoisen kunnissa vaalien fasilitoinnista vastuussa olleen ETYJ:n järjestelyt eivät menneet ihan niinkuin Strömsössä, sillä äänestyspisteitä jouduttiin sulkemaan niihin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi. ETYJ pakeni paikalta välittömästi, mutta pelasti kasvonsa kuitenkin uusintavaalien ja toisen kierroksen aikana. Pohjoisen kuntiin täräytettiin sotakalusto täyteen valmiuteen.

Pohjoisen ongelmien lisäksi huolestuttavia puutteita oli myös mm. äänestäjärekisteröinnissä kautta maan. Äänestäjälistat olivat vahvistamatta vielä muutama päivä ennen ensimmäistä vaalipäivää, kun Kosovon ulkopuolella asuvien äänioikeutettujen rekisteröintiprosessi oli todellinen sekoilu. Kosovon keskusvaalilautakunta vastaanotti noin 40 000 hakemusta, mutta hyväksyi niistä vain noin 8000. Suurin osa hakijoista oli Serbiasta. 

Hylätyistä hakemuksista huolimatta äänestäjälistalla oli kuitenkin enemmän ihmisiä kuin Kosovossa yhteensä. Keskusvaalilautakunnalla onkin siis vielä paljon selvitettävää. Nämä asiat toivon mukaan ratkeaa samalla kun koko vaalilaki remontoidaan.

No kuka voitti? 

Vaaliretoriikkaa tutkivien iloksi Kosovon vaalit tarjoavat oikean herkkukorin. Luonnollisesti sekä pääministerin paikkaa edustava hallituspuolue että näkyvintä paikkaa pitävä oppositiopuolue julistavat itsensä voittajiksi. Kuten moni muukin. Kosovossa kaikki on voittajia!

Voitonhurmoksesta huolimatta, merkittävää vaaleissa on kuitenkin se, että pohjoisen kunnat osallistuivat ensimmäistä kertaa Kosovossa järjestettyihin paikkalisvaaleihin ja että Serbia antoi tukensa vaaleille. Viehättävän elementin tuo myös se, että Pohjois-Kosovossa  käytiin vaalikampanjoinnin sijaan enemmän vaalien vastaista kampanjointia. 

Ne, jotka propagandasta huolimatta kuitenkin äänestivät, ovat selkeästi saaneet tarpeeksensa liian Kosovo-myönteisestä SLS-puolueestaan. SLS oli vaalien selkein häviäjä, sillä Belgradista ohjailtu serbilista voitti lähes kaikissa serbienemmistöisissä kunnissa.

Suuria muutoksia koettiin myös pormestarinvaaleissa, kun pääkaupungissa Pristinassa nykyinen pormestari Isa Mustafa hävisi monien yllätykseksi toisen kierroksen persupuolue Vetevendosjen edokkaalle, Shpend Ahmetille. Toinen merkittävä muutos pormestarinvaaleissa oli se, että Kosovossa valittiin nyt ensimmäistä kertaa myös naispormestari. Aikaisemmin kauppa- ja teollisuusministerin paikkaa pitänyt MimozaKusari-Lila vei voiton Gjakovan kunnassa.

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen, että hyvästä yrityksestä huolimatta Kosovo ei ole vielä täysin valmis demokratiaan. Positiivista ja tärkeää kehitystä on tapahtunut, mutta pohjoisen tapahtumat sekä äänestäjärekisteröintiin ja  äänestäjälistaanliittyvät ongelmat kertovat heikkoudesta.

Kosovossa tullaan käymään parlamenttivaalit ensi vuoden aikana ja jo nyt on selvää, että niistä tulee varmasti vähintään samankaltainen show. Vähemmistöryhmien ja etenkin Kosovon serbien osalta vaaleista tulee varmasti mielenkiintoiset, sillä kuntavaalien tulosta arvoitaessa on selvää, että tällä hetkellä serbejä parlamentissa ja hallituksessa edustava SLS on tullut tiensä päähän. Jännitystä tarjoaa varmasti myös Vetevendosje, joka kasvattaa kannatustaan koko ajan. 

Jytkyä odotellessa!  

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Anteeksi, minä konstruktoin

Se on Heinäjoen silta! Pihtiputaalla. Suomessa.
Lähde: wikispede
Olenko jo kertonut uskovani vakaasti konstruktivismin olevan kansainvälisiä suhteita käsittelevien teorioiden aatelia? Jos en, niin tehdään se nyt viimein selväksi. Kuin myös se, että tämä päänavaus kertoo nimenomaan teorioiden aatelista vaikka jokunen (varsinkin realisti) varmasti väittää ettei konstruktivismi ole teoriaa nähnytkään.

Kutsuttiin konstruktivismia sitten teoriaksi, lähestymistavaksi tai viitekehykseksi, Sinisen zeppeliinin Anteeksi, minä abstrahoin-tekstin innoittamana, tämä toimistokoala konstruktoi. Minä en vain ajattele siltaa, minä myös pohdin millaisessa kontekstissa sillan olemassaolosta luotu totuus on muodostunut. Rakennan totuuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja myös kaadan niitä. Kivaa!

Konstruktivismin esiinmarssin merkittävimmän teoreetikon (toimistojeesuksen) paikkaa pitää kiistatta Alexander Wendt. Hänen viitoittamallaan tiellä uskon siihen, ettei universaaleja totuuksia oikeasta ja väärästä ole olemassa vaan totuudet rakentuvat ihmisten välisissä suhteissa. Siitäkin huolimatta, ettei Wendt mitä todennäköisimmin akateemisen taustansa puolesta ilahtuisi lukijan johdattamisesta hakemaan lisää tietoa totuuden pyhästä lähteestä, wikispedestä.

Spedekin osaa tosin kertoa, että Wendt julkaisi vuonna 1999 kaikkien konstruktivismiin uskovien raamatun, teoksen nimeltään Social Theory of International Politics. Tämä teos haastaa etenkin realistisen käsityksen valtiokeskeisestä ajattelusta ja kertoo meille sosiaalisen kanssakäymisen luovan merkityksiä maailmaamme ja rakentavan yhteenkuuluvuutta. Tämän myötä, universaalien totuuksien puuttuessa, toisen totuus voi kuitenkin olla toisen valhe ja valtioiden välisissä suhteissa eri käsityksemme rakentavat myös pohjan me-muut- ja vihollinen-ystävä-ajattelulle. Sosiaalinen kanssakäyminen luo siis yhteistä ymmärrystä, mutta myös kaataa sitä.

Konstruktivismi ei kuitenkaan ole vain tulkintaa valtioiden välisistä suhteista. Yhtä lailla konstruktivismi haastaa myös esim. ajattelua poisoppimisen mahdollisuudesta, josta esimerkkinä mm. New York Timesin aseellista katuväkivaltaa käsittelevä artikkeli Unlearning gun violence. Artikkeli nostaa esiin konstruktivismin kannalta erittäin oleellisen seikan kysyen, kun aseenkäyttö ja väkivallan kulttuuri on opittua, voimmeko myös oppia pois siitä? Tämä tiedon rakentuminen opitun perusteella (toimistokoalakielellä konstruktivistinen epistemologia) selittää juuri sitä miksi tietyt tavat, totuudet käyttäytymismalleille, pysyvät hengissä.

Käyttäytymismallien hengissä pysymisen tavoin konstruktivismin kannalta tärkeää on myös minunkin kaltaiset nuoret valtiotieteilijät. Toimistokoalat, jotka uskovat sosiaalisen kanssakäymisen voimaan kovan intressivetoisen valtapelin sijaan. Ilman yhteistä ymmärrystä teorian käyttökelpoisuudesta, ampuu konstruktivismikin itseään nilkkaan.

“Anarchy is what states make of it.” Alexander Wendt, 1992.