keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kansainvälistä politiikkaa popparin näkökulmasta

“Changing the world is not that hard. Changing the world is like changing the color of your hair.”  Lady Gaga. Hartwall Areena, Helsinki, 28.8.2012.

Musiikki ei ole vain viihdettä, se on myös poliittista. Musiikilla voi olla poliittinen sanoma tai se voi esityksenä olla kantaaottava, josta mm. Thierry Côté (2011) kirjoittaa artikkelissaan Popular Musicians and Their songs as Threats to National Security: A World Perspective. Côté toteaa, että vaikka muusikoiden vaikutusvallasta poliittisiin tuotoksiin ei ole yksimielistä näkemystä, on selvää, että populaarimusiikki on myös poliittisen vallan väline ja julkisuudenhenkilöinä poppareilla on mahdollisuus hyödyntää asemaansa poliittisissa tarkoituksissa.[1] Tästä näkökulmasta poppareilla on tavallisiin kansalaisiin nähden huomattava etu omien mielipiteiden julkituomiseen, sillä he voivat käyttää ”laulujaan aseenaan”, kuten Thierry sen toteaa.[2]

Vallan mukana tulee luonnollisesti myös vastustusta, jonka Côte tuo esiin keskustelemalla poppareiden ja valtiovallan kohtaamisesta. Valtiovallan ollessa suurempi, valtiolla on mahdollisuus rajoittaa musiikin sisältöä, tuotantoa, jakelua ja esitystä. Tätä valtaa valtio voikin hyödyntää esimerkiksi silloin, kun musiikki haastaa kritiikillään vallitsevan tilan ja valtion olemassaolon legitimiteetin.[3] Ilmiönä tämänkaltainen vallankäyttö voidaan havaita esimerkiksi Pussy Riot –yhtyettä vastaan käydyn oikeudenkäynnin myötä. Samaan tarinaan liittyen voidaan havaita myös poppareiden hyödyntävän asemaansa, sillä useat, niin popparit kuin rokkarit, ovat ottaneet kantaa Venäjän politiikkaan asettumalla Pussy Riot:n tukijoukkoihin.  

Maailman muuttaminen ei kuitenkaan ole Gaga-logiikan näkökulmasta yhtä helppoa kuin hiustenvärin vaihtaminen. Ja Lady Gaga, jos joku, sen tietää itsekin. Nyt meneillään oleva kiertue on osoittautunut myös arvokeskusteluksi, sillä Gaga on mm. joutunut perumaan keikkansa poliittisista syistä. Gaga on saanut huomattavaa vastustusta Aasiassa, jossa esimerkiksi Indonesiassa islamisti-ryhmittymän uhkaukset johtivat keikan peruuntumiseen. Vastustus ei Gagan osalta rajoitu kuitenkaan vain islamisti-ryhmittymiin sillä myös Filippiineillä osoitettiin mieltä Gagaa vastaan, tosin tällä kertaa kristittyjen toimesta.

Lady Gagaan kohdistuvan kritiikin ytimessä on ajatus Gagan musiikin turmelevan arvomaailmaa. Turmeltuminen ja muusikoiden syyttäminen moraalittomuudesta on ollut otsikoissa toki aikaisemminkin. Ja rankempana kuin mitä esim. Lady Gaga on nyt osakseen saanut. Yhden merkittävimmistä muusikon "lynkkaamisista" sai kokea Marilyn Manson vuoden 1999 Columbine High Schoolin joukkomurhan jälkipuinnissa.  Manson leimattiin laajalti syypääksi joukkomurhaan sillä perusteella, että murhaajien väitettiin kuunnelleen hänen musiikkiaan ja saaneen siitä kimmokkeen joukkomurhalle. Tämä väite on kuitenkin myöhemmin osoitettu vääräksi.

Poppareiden, rokkareiden tai minkä tahansa muun musiikinsuuntauksen sanoma ja valta eivät kuitenkaan voi olla vain turmelevia, jos ovat turmelevia ollenkaan. Jos yhtään pohdimme esimerkiksi 1900-luvun yhtä legendaarisinta kappaletta, John Lennonin Imaginea, on vaikea kuvitella mistä tämä turmeltumisen uhka syntyy.

“Imagine all the people, living life in peace” John Lennon, 1971.



Lähteet
Thierry Côté (2011) Popular Musicians and Their songs as Threats to National Security: A World Perspective. The Journal of Popular Culture, Vol. 44(4): 732-754


[1] Côté, 2011, 733-734.
[2] Ibid.,738.
[3] Ibid.,740-741.

maanantai 20. elokuuta 2012

Rauhan talouspolitiikkaa vai pelkkää suurvaltapolitiikkaa?

Kehitysyhteistyöllä tuntuu olevan käsitteenä yleisesti melko positiivinen kaiku, sillä kehitysyhteistyö nähdään usein osoituksena solidaarisuudesta ja vastuullisuudesta. Tästä positiivisesta "hyväntekijän" kaiusta huolimatta kehitysyhteistyö voidaan nähdä myös välineenä jolla toteutetaan lahjoittajamaiden kansallisia intressejä. Välineeksi kehitysyhteistyö on muodostunut erityisesti turvallisuuden ja kehityksen yhteen linkittämisen myötä, joka viitekehyksenä on saanut huomattavasti jalansijaa erityisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ajatus turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä konkretisoitui laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti 1990-luvun puolenvälin aikaan lanseeratun inhimillisen turvallisuuden ja inhimillisen kehityksen käsitteiden myötä. Myöhemmin, ajatus turvallisuuden ja kehityksen välisestiä yhteydestä otti uutta vauhtia syyskuun 11.päivän tapahtumien jälkeen.

Turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen asia, sillä jo pelkästään turvallisuus ja kehitys itsenäisinä käsitteinä voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Puhuttaessa esimerkiksi konfliktivaltioiden turvallisuustilanteesta ja kehityksen tasosta voidaan turvallisuus-kehitys-yhteyttä tarkastella vaikkapa köyhyyden ja aseellisten konfliktien välisen yhteyden näkökulmasta. Juhani Koponen (2010) kirjoittaa artikkelissaan The security-development nexus, state fragility and state building köyhyyden ja aseellisten konfliktien näyttävän ensisilmäyksellä kulkevan käsi kädessä. Maat, jotka sijoittuvat BKT- listauksessa huonoiten ovat myös vakavassa konfliktitilassa: Somalia, Afganistan, Sierra Leone, jne. Asian syvällisempi tarkastelu nostaa kuitenkin kysymyksen, onko köyhyys näissä tapauksissa konfliktin syy vai seuraus.

BKT-listauksen kautta pohdittava yhteys ei myöskään anna kovin pitävää kuvaa, sillä konflikteissa on osallisena taloudellisesti eritasoisia valtioita. Koponen korostaakin, että korkean BKT:n maat saattavat olla osallisia konflikteissa, vaikka konflikti olisi käynnissä maantieteellisesti kaukana ja BTK-tasoltaan köyhässä maassa. Köyhyyden poistaminen ei myöskään johda yksistään, saati suoraan, parantuneeseen turvallisuustilanteeseen tai ehkäise väkivaltaisen konfliktin syntyä. Köyhyyden poistaminen, siis taloudellinen kasvu, saattaa kestävän rauhan muodostumisen sijaan johtaa kestämättömiin odotuksiin tai kasvun hyötyjen epätasaiseen jakautumiseen[1].

Köyhyys on usein myös linkitetty terrorismiin, joskin tämä yhteys on yhtä monimutkainen kuin yhteys köyhyyden ja aseellisten konfliktien välillä. Koposen mukaan tälle yhteydelle ei ole tarpeeksi vahvaa empiiristä näyttöä, sillä tunnetuimmankin terroristijärjestön, Al-Qaidan, osalta voidaan vain arvioida missä määrin köyhyys on ajanut ihmisiä värväytymään mukaan sen toimintaan.[2] Terrorismi kuitenkin tunnutaan ujutettavan melko helposti länsimaiden kehitysyhteistyölinjauksiin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Afganistanin ja Pakistanin alueellisen tasapainottamisstrategian (Afghanistan and Pakistan Regional Stabilization Strategy, APRSS) mukaan taloudellinen tuki, josta erityisesti maatalouden kehitys ja työpaikkojen luonti ovat keskeisessä asemassa Talibanin ja sitä kautta nousevan turvallisuusuhkan eliminoinnissa. Toki tässä yhteydessä kehitystä ajaa köyhyyden poistamista enemmän tavoite Afganistanin huumetalouden kitkemiseksi. Samaa kehitysajattelun linjaa jatkaen strategiassa korostetaan Pakistanin ja Afganistanin kehityksen olevan keskeistä ennen kaikkea Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopoliittisille intresseille. Tähän uhkakuvaan kietoutuu vahvasti se seikka, että Pakistanin katsotaan tarjoavan turvasijan terroristijärjestöille. Sama laulu terrorismin suhteen nousee esiin myös Euroopan komission Afganistan – strategiassa, jossa yksiselitteisesti todetaan ”EU:n Afganistan-politiikan olevan osa laajempaa sitoutumista terrorismin vastaiseen sotaan”.

Kehitysyhteistyön käyttäminen turvallisuudentuottamisen välineenä ei toki ole mikään uusi asia Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöpolitiikassa. Palatakseni vielä Koposen tekstiin, Koponen nostaa esiin keskeisenä esimerkkinä presidentti Harry Trumanin, vuonna 1949 esittämän ”Point Four Programin”. Tätä ohjelmaa koskevassa puheessaan Truman korostaa kehitystyön olevan paremmin toimeentulevien velvollisuus, sillä köyhyys on uhka niin köyhille itselleen kuin paremmin toimeentulevalle maailmalle. Trumanin myöhemmissä puheissa kehitystyöhön liittyen korostuu Trumanin perimmäinen tarkoitus hyödyntää kehitysyhteistyötä ns. taistelussa kommunismin leviämistä vastaan. Kehitysyhteistyö toimi täten, toki muiden välineiden rinnalla, yhtenä keskeisenä kylmän sodan työkaluna. [3]

Koposen esittämien näkemysten lisäksi myös Maria Stern ja Joakim Öjendal (2010) ovat osallistuneet turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä määrittelevään keskusteluun. Stern & Öjendal kirjoittavat Security Dialoguessa julkaistussa artikkelissaan turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden olevan yleinen normi ja lähtökohta kansallisissa ja globaaleissa politiikoissa. Tästä yhteydestä on tullut yleisesti hyväksytty viitekehys, jonka avulla pyritään vastaamaan tämän päivän moniulotteisiin haasteisiin. Artikkelin keskeisenä teemana, Stern ja Öjendal huomauttavat kuitenkin että sillä, kuinka ymmärrämme tämän yhteyden ja mistä lähtökohdista, on huomattava merkitys. Terrorismi nousee tässäkin suhteessa keskeiselle jalustalle, sillä turvallisuus liitetään usein kehityksen ja köyhyyden poistamisen nimissä esimerkiksi globaaliin terrorismin vastaiseen taisteluun ja YK:n vuosituhattavoitteet puolestaan tarjoavat kehyksen rauhalle ja turvallisuudelle.[4]

Ymmärtääksemme mistä kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys syntyy, Stern ja Öjendal esittävät kuusi eri narratiivia tämän yhteyden ymmärtämiselle.  Nämä kertomukset tuovat esiin mistä turvallisuudessa tai kehityksessä on kysymys, ketä se koskee, ketkä kuuluvat sen viiteryhmään, ketkä ovat toimijoita, mikä on sen resepti toiminnalle ja mitkä ovat sen toivotut lopputulokset. Kertomukset jakautuvat kuuteen kategoriaan seuraavasti: 1) kehitys/turvallisuus modernina, teleologisena kertomuksena, 2) kehitys/turvallisuus laajana, syventyvänä ja inhimillisenä kertomuksena, 3) kehitys/turvallisuus umpikujana tai mahdottomuutena, 4) post-kehitys/turvallisuus, 5) kehitys/turvallisuus hallinnoinnin tekniikkana sekä 6) kehitys/turvallisuus globalisoituna ilmiönä.[5] Näistä mielenkiintoisimpana Stern & Öjendal määrittelevät käsityksen turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä globaalina ilmiönä. Yhteys globaalina ilmiönä myötäilee turvallisuuden ja kehityksen laajan ja inhimillisen narratiivin periaatteita, joskin tuoden siihen globalisaation ontologian. Tämän mukaisesti turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys toimii ”oppaana” globaaleihin ilmiöihin ja haasteisiin vastaamisessa, kuten globaaliin ilmastonmuutokseen ja ruokaturvan haasteisiin vastaamisessa. Näiden lisäksi yhteys on keskeisessä asemassa myös globaalien uhkien ja riskien, kuten väkivaltaisten konfliktien ja terrorismin, ehkäisemisen ja eliminoimisen suhteen.[6]

Eri määrittelyistä huolimatta Stern & Öjendal korostavat yhteyden olevan moniulotteinen eikä yhtä määritelmää sen merkityksestä voida tehdä. Yhteys voidaan kuitenkin nähdä kokonaisvaltaisena ja tunnustettuna narratiivina, jonka nimissä turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä voidaan tavoitella usein eri keinoin.[7] Yhteyden kokonaisvaltaisuus ja laaja tunnustus nousee esiin myös Björn Hettnen (2010) samaisessa Security Dialoguen teemanumerossa julkaisemassa artikkelissa. Hettnen mukaan turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys voidaan havaita useassa eri yhteydessä niin politiikoissa, empiirisesti, teoreettisesti kuin diskursiivisesti. Hettne korostaa, että erityisesti kehitysavun suhteen turvallisuus- ja kehityspolitiikat voidaan nähdä hyvinkin selvästi yhtyeenkietoutuneena. Esimerkiksi tarkastellessa väkivaltaisia konflikteja empiiristen havaintojen suhteen turvallisuudella ja kehityksellä on selvä toisiaan muokkaava yhteys, sillä konfliktin myötä muodostuvan turvattomuuden voidaan nähdä muodostavan merkittäviä kehityskustannuksia. Kehityksellä puolestaan voidaan nähdä vähintään epäsuorasti olevan vaikutus konfliktin ennaltaehkäisyyn tai/ja sen eliminoimiseen. Konfliktin eliminoimisesta Hettne käyttää termiä ”provention”.[8]

Kehityksen ja turvallisuuden välisen yhteyden osalta Hettne pyrkii yhteyden historiakehityksen kautta tuomaan esiin myös yhteyden tulevaisuudennäkymät. Näkymät, joiden suhteen Hettne pohtii onko interventionalistinen kehitysajattelu palaamassa syrjäyttääkseen markkinalähtöiseen ideologiaan nojaavaan globalisaation. Tältä osin Hettne pyrkii selvittämään onko kansainvälinen järjestelmä siirtymässä uudenlaiseen globaaliin kehitykseen ja sen myötä kestävään turvallisuuteen.[9] Hän perustaa ajatuksensa neoliberalistisen globalisaation syrjäytymisestä kollektiivisen globaalin johtajuuden puutteeseen. Tämän myötä johtajuuden puute kriisivetoisessa maailmassa pitää yllä globaalin taantuman uhkaa, ympäristön rasitusta, köyhyyttä, sortuvia valtioita ja pakolaiskriisien eskaloitumista. Hettnen mukaan on selvää, että nämä haasteet edellyttävät tehokkaampaan globaalin hallinnon järjestelmään, joka voidaan luoda vain luomalla uusi käsitys turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä. Tämän uuden yhteyden tulee kestää meneillään olevat muutokset mutta samalla myös luoda työkaluja vastaamaan tämän hetken haasteisiin.[10]

Kuten edellä todettua, yhtä määritelmää turvallisuuden ja kehityksen yhteydestä ei voida tehdä. Mikä kuitenkin tuntuu olevan näiden lähteiden valossa selvää, on se, että kehitysyhteistyössä on kyse paljosta muustakin kuin hyväntekemistä, solidaarisuudesta ja vastuullisuudesta. Pohtiessa esimerkiksi Afganistanissa toimivien valtioiden motiiveja, tuntuu solidaarisuuden sijaan päällimmäisenä olevan toimijoiden oma turvallisuus ja muut ulkopoliittiset intressit. Lisäksi pohdittaessa Hettnen esittämiä ajatuksia uudenlaisesta globaalin hallinnon järjestelmästä on jokseenkin vaikea kuvitella sellaista valtapoliittista muutosta, jossa valta hallinnoinnista jakautuisi suurvalta-asetelman sijaan tasa-arvoisesti. Tämän myötä myös turvallisuus-kehitys-yhteys -käsitteen elämää ohjaa jatkossakin, ja ehkä jopa nykyistä enemmän, suurvaltojen intressit.

Lähteet:
Hettne, Björn. (2010) Development and Security: Origins and Future. Security Dialogue. Vol. 41(1): 31–52.

Koponen, Juhani. (2010) The security-development nexus, state fragility and state building. Teoksessa Alava, Henni (ed.) Exploringthe Security-Development Nexus. Perspectives from Nepal, Northern Uganda and’Sugango. Erweko Painotuote. Helsinki.

Stern, Maria. & Öjendal, Joakim. (2010) Mapping the Security-Development Nexus: Conflict, Complexity, Cacophony, Convergence? Security Dialogue. Vol. 41(1): 5-30.


[1] Koponen, 2010, 40–41.
[2] Ibid., 41
[3] Ibid., 24–25.
[4] Stern & Öjendal, 2010, 5-6.
[5] Ibid., 2010, 9.
[6] Ibid., 19–21.
[7] Ibid., 24-25.
[8] Hettne, 2010, 34.
[9] Ibid., 42.
[10] Ibid.,46.

torstai 9. elokuuta 2012

Uskon asia

Minut on kastettu lapsena, mutta en enää kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Enkä sen kummemmin mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan. Ja ehkä hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti esimerkiksi todella surkea muslimi, sillä en pystyisi mitenkään pidättäytymään alkoholin kulutuksesta. Punaviini on ihana asia. Tässä yhteydessä jopa Jumalan lahja. Kuitenkin, olin minä hyvä tai huono uskovainen ja mitä mieltä tahansa, uskonnoilla on väliä.

Kävin viime vuonna Rhodesin yliopistossa, Etelä-Afrikassa Lähi-idän politiikkaa koskevaa kurssia, jossa pohdimme erityisesti Israelin ja Palestiinan välillä olevan ikuisuuksia jatkuneen selkkauksen uskonnollisia ulottuvuuksia. Kuten kaikki Raamatun lukeneet pikku pallerot (itse ala-asteella yksi sellaisista) muistavat, pensas syttyi palamaan, Jumala ilmestyi Moosekselle, Mooses sai kymmenen käskyä ja kutsun mennä vapauttamaan israelilaiset pois orjuudesta Egyptistä. Sitten Mooses reippaana miehenä haki israelilaiset pois Egyptistä ja toi heidät Jumalan johdattamana (taisi siinä valtameretkin erkaantua) Luvattuun/Pyhään maahan, jota alueena nykyään kutsutaan Israeliksi. Muuten ihan hieno tarina, mutta tämä Pyhä maa on todellisuudessa Palestiina, jossa palestiinalaiset olivat olleet jo vuosisatojen ajan.

Tarinanpohtimisen ja sen, kenellä todellisuudessa on oikeus kyseiseen maahan, lisäksi Israel-Palestiina konfliktin uskonnollisista ulottuvuuksista puhuttaessa on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista pohtia miksi ja miten uskonnolla luodaan todellisuuksia. Tämän todellisuuksien luomisen suhteen mielekästä, ainakin omasta mielestäni, on myös pohtia sitä, miten ihmiset ovat alun perin valikoituneet juuri jonkun tietyn uskonnon seuraajiksi ja miten ihmiset sisäistävät uskonnon elämänopikseen. Usein tuntuu siltä, että uskonnolla pyritään pikemminkin selittämään tiettyjä ilmiötä sen sijaan, että ymmärrettäisiin niitä tuntoja, tunteita yms. mitä ihmisen ja uskonnon välille syntyy. Toisin sanoen, on kaiketi helpompi ottaa uskonto ”faktapakettina” vastaamaan mitä – kysymykseen kuin subjektiivisina kokemuksina pohtimaan miksi.

Tähän mitä–miksi- pohdintaan liittyen uskonnosta puhutaan usein ns. selittämisen näkökulmasta. Scott Atran kirjoittaakin asiaan liittyen Foreign Policyssa julkaisemassa artikkelissaan God and the Ivory Tower, kuinka yhteiskuntatieteilijät ovat keskittyneet tutkimaan laajalti uskonnollisten käytäntöjen yhteyttä talouteen, sosiaaliseen elämään ja politiikkaan, mutta vain hyvin vähän esim. uskon psykologista rakennetta. Tämän ymmärtämiseen tähtäävän tutkimuksen puute on Atranin mukaan ongelma siksi, että uskon psykologinen rakenne määrittää sen, miten uskonto muuttuu tietyksi käyttäytymismalliksi.

Mitä merkitystä uskon ymmärtämisellä sitten on? Oli kyse uskonnosta tai mistä tahansa maailmankatsomuksellisesta suuntauksesta, sodat syttyvät ylitsepääsemättömistä näkemyseroista. Eroista, joista emme pysty neuvottelemaan. Vaikka uskonnollisuus esim. Suomessa ei ole nykyään enää niin voimakkaassa roolissa, uskonnot globaalilla tasolla ovat merkittäviä erottelun tekijöitä. Tämä erottelu on toki olemassa Suomessakin ainakin ideologisessa mielessä, sillä osaahan jokainen tunnistaa eri uskontokunnat ja niiden eroavaisuudet ainakin jollain tasolla. Ja onhan suomalainen yhteiskuntakin rakentunut aikoinaan kristillisinä pidetyille arvoille, samoin kuten muut eurooppalaiset valtiot. Erottelun tunnistamiseen liittyen on kuitenkin hyvä muistaa, ettei erot itsessään tarkoita sitä että myös niihin liittyvät erimielisyydet johtaisi aina ja yksiselitteisesti väkivaltaan.

Uskonnon selittämisen kannalta keskeistä on uskon koossapitävä voima. Atran nostaa artikkelissaan esiin antropologi Richard Sosisin tutkimukset, jossa ryhmä tutkijoita selvitti yhteisöjen koossapysymisen mahdollisuuksia. Näiden tutkimusten mukaan ihmiset pysyvät yhdessä todennäköisemmin uskonnollisen kuin jonkin maalliseen ideologiaan (esim. sosialismiin) perustuvan aatteen voimasta. Tämä siksi, että uskonnon yliluonnollisuus on muuttumaton fakta kun taas maalliset ideologiat perustuvat rationaalisuuteen ja ovat täten herkkiä olosuhdemuutoksille. Tämän vuoksi Atranin mukaan myös maalliset valtiot ja ylikansalliset liikkeet sisältävät usein vähintään puoliuskonnollisia rituaaleja ja uskomuksia. Koossapysymisen ja sen, että olisimme valmiita epärationaalisiin uhrauksiin kollektiivisten toimien, kuten sodan tähden. Toisinaan tämän logiikan voisi kaiketi tunnistaa vaikkapa käsityksenä isänmaallisuudesta.  Ja sama logiikka pätee valtioiden lisäksi luonnollisesti myös kapinallisjoukkojen, vallankumoustaistelijoiden ja terroristi – liikkeiden toimintaan.

Vaikka uskonto tunnutaan asettavan merkittäväksi erottelun tekijäksi, Atran muistuttaa, että vain huomattavan vähän sotia on syttynyt nimenomaan uskonnollisten erojen vuoksi. Tosin, kun sota on syttynyt, uskonto ja sen sisältämät arvot saattavat nousta hyvinkin merkittävään rooliin. Kun sodan osapuolien intressit perustellaan uskonnollisten ja hengellisten arvojen mukaan, konflikti saattaa kestää vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Onhan kyse yliluonnollisista faktoista, joista ei ole neuvotteluvaraa. Näiden faktojen lisäksi myös maallisista asioista voi muodostua pyhiä asioita, joista ei myöskään voida joustaa. Tämäntyyppinen ilmiö on kuin oppikirjasta, kun tarkastelemme Israelia ja Palestiinaa.  

Palatakseni eurooppalaisten kristillisyyteen luin maanantaina EUobserverin artikkelin ’Everybody thinks Europe is a Christian continent'. Artikkelissa tuodaan henkilöhaastattelujen myötä esiin näkemys, että Eurooppa ei ole muslimialue vaan kristittyjen pyhättö ja että esim. Turkin EU-jäsenyyden esteenä on osaltaan islamfobia. Lisäksi haastateltavat korostavat kristittyjen näkökulmasta Islamin lisäävän terrorismia ja alistavan naista, joka erityisesti Turkin suhteen luo sille epäoikeudenmukaisen imagon. EUobserverin haastattelema Metin Balci toteaakin haastattelussaan "Whoever thinks this [Islam breeds terrorism and puts down women.] should read more history ... It is not fair to take Iran or Saudi Arabia as the example of all Islam or of all Arab lands." luoden kuitenkin taidokkaasti itse terrorismin ja naisen alistamiseen viittaavan yhteyden islaminuskoon. Tosin vain näiden valtioiden viitekehyksessä.

Nimenomaan islaminuskoon yhdistetty väkivallan ja naisen alistamisen diskurssi on kuitenkin vertailussa kristinuskoon hyvinkin mielenkiintoinen. Tällä logiikalla vaikuttaisi osaltaan siltä, etteivät kristityt sortuisi tai olisi sortuneet koskaan kyseenalaisiin väkivallantekoihin ja ettei naisten aseman suhteen olisi mitään parannettavaa. Jos siis on kristitty. Ymmärtämisen ja selittämisen yrityksestä huolimatta, hämmentäväksi jää kuitenkin se mikä sitten islaminuskossa ja muslimeissa pelottaa. Syntyykö pelko siitä että emme tosiaan ymmärrä heitä vai siitä, että emme edes halua ymmärtää. Ja onko mahdollista, että muslimit eivät halua ymmärtää kristittyjä? Mene ja tiedä. Tämän osalta voisi varmaan joku poliitikko lanseerata uudenlaisen ”vastakkainasettelun aika on ohi” –kampanjan.